Elokuva Tummien perhosten koti

Minulla oli korkeat odotukset elokuvasta, olihan se Oscar-ehdokas ja kolmen Jussin voittaja. Elokuva edustaa draamaa, joten päätin katsoa elokuvan yksin (kauhua ja ahdistavia kohtauksia sisältäviä elokuvia en kestä itsekseen). Pian huomasin, että se saattoi olla virhe.

Pojan, Juhani Johanssonin, tarina näytetään hyvin riipaisevalla tavalla. Alkoholisti-isä saa äidin yrittämään hukuttaa Juhanin veljeä, mutta Juhani pelastaa veljensä. Tämän seurauksena Juhani joutuu poikakotiin saareen. Saari on tietyllä tavalla ahdistava ympäristö, koska se on sulkeutunut ulkomaailmalta. Poikakoti on vanha rakennus, jonka ikkunoista tuulee sisään ja lattiat juuri kestävät kävellä. Talo lämpenee ainoastaan puutakan avulla. Tällainen ympäristö on omiaan kauhulle, ja herättää katsojassa tunteita. Alun myötä katsomiseen jää kiinni, ja elokuva tempaisee mukaansa.

Saarella on paljon hommia, ja näissä hommissa käytetään poikakodin lapsia hyödyksi. Hommat ovat raskaita, mutta pojat tekevät hommia ahkerasti. Tämä luo vaikutelmaa saaren auktoriteettien, poikakodin johtajien, voimakkuudesta. Johtaja, Olavi Harjula (Tommi Korpela), käyttää kyseenalaisia menetelmiä aina selkäsaunasta lähtien. Harjula on kiintynyt enemmän poikiin kuin omiin tyttäriinsä. Harjulan kiintymys poikia kohtaan yhdistettynä ruummiilliseen kuritukseen on ahdistavaa ja karmivaa.

Juonessa on paljon käänteitä, jotka lisäävät ahdistuksen tunnetta katsojassa, ja jotka tiivistävät tunnelmaa. Loppu oli hyvin puhutteleva. Tummien perhosten koti oli elokuva, joka herätti paljon tunteita ja ajatuksia sekä elokuvan aikana, että sen jälkeen.